Merry Kissmyass

Terkkuja Suomesta! Oli taas aika tulla pikaisesti tekemään kerran kahdessa kuukaudessa suoritettava still alive-päivitys tänne blogiin. Tällä kertaa tosiaan päivitys tulee poikkeuksellisesti täältä Suomen mantereelta, nimittäin viikko sitten perjantaina hyppäsin lentokentälle vievään junaa, josta matkani jatkui kohti synkkää ja sateista Suomea. Edessä oli odotettu reilun parin viikon Suomiloma, josta nyt on jo yli viikko lusittu. Tässä välissä on muun muassa tullut juhlittua joulua, nähtyä kavereita, nukuttua mahdollisimman pitkään, syötyä kuvottavan epäterveellistä ruokaa enemmän kuin ehkä ikinä ennen ja nautittua siitä, ettei vaan yksinkertaisesti tarvitse tehdä yhtään mitään. 

Joulua edeltävä aika Englannissa puolestaan ei ollut niin rentouttava kuin olin ennalta odottanut. Vaaleanpunaisissa haavekuvissani näin itseni siemailemassa kaakaota takkatulen loimussa joululeffoja tuijotellen. Kauppojen täyttyessä ihanista joulutavaroista voisin kuljeskella siellä välkkyviä jouluvaloja ja koristeita ihmetellen. Edellä maalailemani pilvilinnat haihtuivat kuitenkin savuna ilmaan viimeistään siinä vaiheessa, kun suuntasin kahta viikkoa ennen h-hetkeä Lontoon Oxford Streetille mukanani nälkävuoden mittainen joululahjalista ja viime hetken lahjapaniikki. Joulumieleni karisi huolella puskettuani menemään neljä tuntia miljoonan muun joulushoppailijan joukossa, saatanallisten joulurinkutusten soidessa taustalla samalla rytmikkäästi pilkaten lahjasaalistani, joka tässä vaiheessa oli laihempi kuin kerjäläisen kengännauha. Kirottuani koko juhlan alimpaan helvettiin ja vannottuani poistavani koko tapahtuman tulevien vuosien almanakoistani, olin jo valmis luovuttamaan. Ylpeänä haluan kuitenkin todeta, että lopulta onnistuin metsästämään edes välttämättömät lahjat listallani keikkuneille ihmisille, ja vaikka lahjastressi saattoikin pahentaa jo alkanutta kaljuuntumistani noin sadalla prosentilla, lahjat kuitenkin ilmestyivät kuusen alle aikataulussa. 

En suinkaan jättänyt joulustressiäni vain toivottomaan joululahjojen metsästykseen, vaan tämän lisäksi koettelin muutenkin heikkoa stressinsietokykyäni murehtimalla kaikkea mahdollista aina joulusiivouksesta piparien leipomiseen. Pakonomaisella vimmalla halusin tehdä kaiken mahdollisen valmiiksi ennen poistumistani Suomeen, jotta voin sitten hyvällä mielellä nauttia tästä hyvin ansaitusta lomastani. Viimeiset viikot ennen lomaa olivatkin lähinnä yhtä kaaosta ja stressiä, taistellessani univelkaa ja loputonta tekemättömien töiden listaa vastaan. Näihin viikkoihin mahtui kuitenkin myös paljon kaikkea kivaa kuten kavereiden näkemistä, juhlimista ja ihania Lontoossa vietettyjä vapaapäiviä. Vietettiin Essin kanssa myös viimeinen yhteinen vapaapäivä Lontoossa Essin suunnatessa takaisin Suomeen. Viimeisten All Bar Onessa ryystettyjen cocktailien jälkeen oli aika jättää sydäntä riipaisevat jäähyväiset metroaseman ihmisvilinässä ennen kuin tiemme erkanivat ainakin näin toistaiseksi. 

Nyt ois vielä viikko lomaa edessä, jonka jälkeen koittaa paluu takaisin arkeen. Tähän viikkoon mahtuu paljon kivoja suunnitelmia ja tekemistä, joista aionkin ottaa kaiken irti. Tähän mennessä loma on muutenkin ollut rentouttava ja kiva mutta pikkuhiljaa alkaa taas kaipaamaan sitä arkea ja sen mukanaan tuomaa rutiinia. Nyt aion kuitenkin mennä ahmimaan vielä viimeisetkin lahjasuklaiden rippeet naamaani ennen ensi vuonna alkavaa surullista yritystä aloittaa se kuuluisa terveellisempi elämä. 

Täällä taas

Oikein iloista maanantaita kaikille. Viimesestä kuulumistenpäivittelystä onkin näköjään vierähtänyt taas kuukausi ja niinpä ajattelin, että ehkä olis pikkuhiljaa jo aika istahtaa koneelle ja tulla tännekin jotain roskaa syytämään. Tämäkin postaus on roikkunu luonnoksissa jo varmaan viikon, koska en ole vaan yksinkertaisesti saanut aikaiseksi tulla sitä julkaisemaan. Syksyn pimentyessä ja lokakuun vaihtuessa marraskuuksi mun 4 vuotta kestänyt kestoväsymys teki taas odotetun paluun. En tiedä onko kyseessä jonkinsortin kaamosväsymys vai yleinen heikkouteni mutta viime viikot olo on taas ollut kuin katujyrän alle jääneellä hamsterilla. Asiaan saattaa tosin myös etäisesti vaikuttaa aivan liian vähäiset yöunet, joilla olen nämä pari viikkoa porskuttanut eteenpäin.

Keräsin kuitenkin viimeisetkin tahdonrippeeni ja päätin tulla kertomaan teille mitä viimeinen kuukausi on pitänyt sisällään. Kuukauteen on mahtunut muun muassa viikonloppureissu High Wycombeen, jossa juhlittiin Essin synttäreitä. Totuttuun tapaan viikonloppu pyöri aikalailla ruuan ympärillä mutta tällä kertaa saatiin myös raahattua itsemme yöelämään. Tällä(kään) kertaa en kuitenkaan vakuuttunut paikallisesta yöelämästä tai 10 punnan pääsymaksusta ja valitettavasti meno baarissa olikin latteampaa kuin Uudenkaupungin yössä maanantaisin. Laimeasta menosta huolimatta viikonloppu High Wycombessa oli kuitenkin hyvä ja ihanan rentouttava pieni irtiotto arjesta. En myöskään ollut ennen käynyt High Wycombessa mutta täytyy sanoa, että kaupunki lähialueineen yllätti mut kyllä positiivisesti.

Kuukauden kohokohta oli kuitenkin ehdottomasti mun viikon mittainen loma, joka sijoittui lokakuun loppuun. Loman kunniaksi en kuitenkaan hautautunut kotiin sängyn pohjalle nukkumaan univelkoja pois, vaan sen sijaa sain odotetun suomivieraan Lauran tänne meille asustelemaan viideksi päiväksi. Päivät kulutettiin lähinnä Lontoossa Oxford Streetillä helvetillisessä väenpaljoudessa shoppaillen, syöden taas kerran liian monta burgeria ja kävellen ympäri Lontoon katuja. Käytiin myös vierailemassa Tate Modernissa (kyseessä erittäin pikainen visiitti, jonka aikana todettiin ettei modernitaide ehkä ole se meidän juttu), vankilamuseossa ja tottakai tehtiin täsmäisku myös Borough Marketille, josta mukaan lähti muun muassa päänkokoiset keksit ja syntisen hyvät browniet. Jälkimmäinen on siis ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka ja suosittelen pistäytymään varsinkin lounaalla tuolla. Kojuja ja ruokia on laidasta laitaan eli valinnanvaraa riittää ehkä paikoin vähän liikaakin. Lomaviikolle osui myös mitä mahtavin sää ja niinpä tallusteltiin varsinkin South Bankia edestakaisin nauttien syksyisestä Lontoosta ja aina yhtä ihanista maisemista.

Siinä vaiheessa kun jalat oli kävelty loppuun ja rahat tuhlattu oli L:n aika kuitenkin palata takaisin Suomen mantereelle. L:n suunnattua lentokentälle minä puolestani hyppäsin junaan ja matkasin muutaman tunnin kohti Mansfieldiä ja vanhaa vaihtarihostperhettäni. Mansfieldissä loma jatkui aikalailla samoissa merkeissä rentoutuen, nauttien vapaudesta sekä Halloween juhlista.

Lauantai-illan Halloween juhlinnat kuitenkin kostautuivat seuraavana päivänä hiuskipuna ja tuskahikenä viiden tunnin raastavan junamatkan aikana. Lopulta sain raahattua itseni kymmenen jälkeen illalla takaisin kotiin ja seuraavana aamuna kello soikin melko armottomasti 5:45 arjen alkaessa jälleen pyöriä.

Tämän lisäksi kuluneeseen kuukauteen on mahtunut myös huonoja uutisia ja ikäviä takaiskuja. Näistä yksi kohdistui naapurissa asustelleeseen lenkkikaveriini Nikolaan, joka joutui erinäisistä syistä lähtemään hostperheestään. Nikolan muutettua pois muutaman tunnin varoitusajalla, oli sosiaalinen elämäni ja urheilullinen aktiivisuuteni jälleen kerran vaakalaudalla. Alkujärkytyksestä toivuttuani olen kuitenkin yrittänyt tehdä parannuksen molemmilla osa-alueilla, tosin varsin vaihtelevalla menestyksellä.

Tässä jälleen kerran sekavaa päivitystä elämästäni Waltonissa. Kaikista kirjoitus- ja kielioppivirheistä huolimatta aion nyt kuitenkin julkaista tämän ja sen jälkeen suunnata hyvin ansaitulle päivälevolle. Palataan asiaan taas kun siltä tuntuu.

Ps. kuvien lisääminen osoittautui jälleen kerran liian vaikeaksi teknisten ongelmien takia, joten kärsivällisyyteni ei riitä niiden kanssa taisteluun. Uusi yritys ensi kerralla.

-Noora

Hetken hiljaiselon jälkeen ajattelin tulla päivittämään sosiaalisen elämäni tilaa myös tänne teidän luettavaksi. Muutama viikko sitten tosiaan taisin mainita täällä blogissa, että en ole vielä ulottanut uusien kavereiden metsästystä kattamaan Waltonin aluetta, vaan tyytynyt viikonloppuisin matkaamaan Lontooseen tapaamaan siellä tai vähän kauempana asuvia muita au paireja (tai vaihtoehtoisesti Suomesta tänne eksyneitä kavereita). Arkipäivien eristäytymiseni kuitenkin loppusi tylysti saatuani tietooni, että naapuritalossamme asustelee tsekkiläinen au pair Nikola. Nikolan johdatuksella suunnattiin pari viikkoa sitten keskustassa sijaitsevaan pubiin, jossa Waltonin ja naapurikaupungin au pairit yleensä perjantaisin tapaavat. Meidän lisäksi paikalle olikin saapunut aika lauma au paireja, joista suurin osa espanjalaisia tai italialaisia mutta mukaan mahtui porukkaa myös muun muassa Saksasta ja Ranskasta. Uusilta tuttavuuksilta olikin siis vaikea välttyä, vaikka paikoin kommunikointi olikin melko mahdotonta hädin tuskin välttävästi englantia puhuvien espanjalaisten ja italialaisten kanssa. Perjantain pubi-ilta tulee kuitenkin varmaan myös tästä edespäin olemaan säännöllinen perjantai-illan aktiviteetti mutta tämän lisäksi alueen au pairit kokoontuvat päivisin kahville, piknikille tai syömään yhdessä. Tällä hetkellä meidän au pair Whatsapp-ryhmässä on reilut 70 ihmistä eli ainakaan tekemisestä tai sosiaalisista kontakteista ei ole pulaa.

Naapurissa asustelevan Nikolan kanssa ollaan puolestaan aloitettu yhteislenkkeily arkipäivien kidutukseksi ratoksi. Vasta suostuttuani ensimmäiselle lenkille Nikolan seuraksi, sain tietää, että vielä kaksi vuotta sitten tuleva lenkkiseurani pelasi Tsekkien naisten salibandymaajoukkueessa. Tässä vaiheessa ymmärsin olla melko hiljaa omasta ei-niin-menestyksekkäästä salibandyurastani. Ainiin ja mitä minä tein kaksi vuotta sitten? En tiedä mutta ainakaan sillä ei ollut mitään tekemistä maajoukkueen kanssa, eikä varmaan urheilun kanssa ylipäänsä. Muutama viikko tässä ollaan kuitenkin enemmän tai vähemmän yritetty raahata itsemme Thamesin rantaan aamulenkille. Urheilua yliopistossa opiskelleen ja muutenkin aika runsaasti minua hyväkuntoisemman entisen maajoukkuepelaajan loikkiessa gasellin askelin eteenpäin, minä yritän parhaani mukaan hinata itseäni perässä laahaavin askelin rahisevan hengityksen säestämänä. Selvittyäni hädin tuskin tajuissani takaisin kotipihalle, muistaa Nikola vielä huikata aidan yli, että muista venytellä niin jaksat huomenna paremmin. Tässä vaiheessa puhekykyni on jo täysin kadonnut ja viimeisillä voimillani tyydyn vain nyökkäämään samalla yrittäen päästä kotiovesta sisään pyörtymättä. Nikolan kadottua näkyvistä ja oven sulkeuduttua perässäni lahoan lattialle haukkomaan henkeä, josta aloitan hitaan raahautumisen kohti keittiötä ja siellä odottavaa kakkua tai suklaata. Toistettuani tämän saatanallisen rituaalin muutaman kerran viikossa, voinkin hyvällä mielellä keskittyä viikonloppuisin syömiseen ja juomiseen.

Ja tässä olikin teille taas erittäin mielenkiintoisia kuulumisia täältä Englannin maalta...Teksin pointti ei suinkaan ollut mainostaa aktivoitumistani lenkkipolulla, vaikka tekstistä ehkä sen kuvan saakin. Tarkoitus oli kertoa iloisesti yllättyneeni siitä, miten helposti olen onnistunut saamaan täältä uusia kavereita. Ennen lähtöäni tuskailin, että miten onnistun löytämään täältä kavereita, kun en edes käy koulua tai käy töissä kodin ulkopuolella. Tämä(kin) stressaus osoittautui kuitenkin aivan turhaksi. Vaikka en tosiaan joka päivä jaksa tai ehdi sännätä keskustaan kahvittelemaan, on kuitenkin kiva tietää, että myös arkipäivisin on ihmisiä, joita voin halutessani tavata.
Lisää aiheesta ja muita kuulumisia tulee taas varmaan parin viikon päästä...Nyt olen kuitenkin taas kerran myöhässä päivittäiseltä kidutustuokioltani, joten hauskaa viikon jatkoa ja palataan asiaan mikäli selviän hengissä kotiin.

Noora

Kirjoittelin viime viikon torstaina kuulumisia, jotka jäivät kuitenkin silloin erinäisistä syistä julkaisematta. Tässä nyt olisikin viime viikon sekavia ajatuksia ja muutamia (hyvin ruoka ja juoma painoitteisia) kuvia viikkojen varrelta.

Viime viikolla sain taas odotettuja vieraita Suomesta Nellan ja Nooran saapuessa lomailemaan muutamaksi päiväksi Lontoon vilinään. Perjantaina meninkin hyvissä ajoin nukkumaan, että olen lauantaina valmiina lähtemään pirteänä ja levänneenä tapaamaan näitä matkalaisia. Hyvästä valmistautumisestani huolimatta nukuin kuitenkin lauantaina (jälleen kerran) pommiin, jonka seurauksena jouduin taas kertaalleen väistelemään maata viistäviä silmäpussejani samalla raapien ensimmäisiä vastaantulevia vaatteita päälleni. Hävyttömän karmaisevasta ja väsähtäneestä ulkonäöstäni huolimatta askelsin iloisella ja rentoutuneella mielellä kohti juna-asemaa aamuauringon lämmittäessä sekä mieltäni että ryppyisen takkini selkää. Taivallettuani iloisen kevein askelin parikymmentä minuuttia asemmalle, otin päättäväisesti suunnaksi lippuautomaatin, josta tutuin klikkauksin valitsin haluamani tiketin. Kaivaessani lompakkoani laukustani huomasin kuitenkin jättäneeni pankkikorttini kotiin, eikä lompakosta löytynyt myöskään yhtään käteistä. Jonon kasvaessa takanani hikoilin hetken paniikissa miettien seuraavaa siirtoani. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kääntyä tyynen rauhallisesti takaisin kotiin ja lähteä noutamaan käypää valuuttaa. Niinpä sitten kipitin puolijuoksua takaisin kotiin ja sieltä lopulta muutaman mutkan kautta takaisin asemalle erittäin punaisena ja vittuuntuneena, sekä tunnin alkuperäisestä aikataulusta jäljessä.





Päivä Lontoossa kulutettiin Oxford Streetillä shoppaillen, Sohossa lounastaen ja nähtävyyksiä kierrellen. Sain ilokseni toimia kaupunkioppaana ja ehkä hieman liian innokkaasta opastuksestani huolimatta matkalaiset kuitenkin kiltisti seurasivat perässä niin London Eyelle, Big Benille, Buckinghamin palatsille, Trafalgarin aukiolle kuin Harrodsin tavarataloon. Melko lyhyen mutta raivokkaan turistikierroksen jälkeen otimme jälleen suunnaksi Sohon, jossa kävimme vielä syömässä taivaallisen burgeriannoksen. Mahtavan päivän jälkeen olikin taas aika kieriä hyvällä mielellä takaisin juna-asemalle ja sieltä kotiin.

Lauantaina (eli 19.9...) tuli myös kuukausi täyteen elämää täällä Englannissa. Tämän kuukauden aikana olen syönyt ulkona useammin kuin uskallan edes myöntää (tämä näkyy sekä vyötäröllä että lompakossa), juonut enemmän cocktaileja kuin koko elämässäni (edellinen pätee myös tähän), silittänyt enemmän kauluspaitoja kuin olisin osannut kuvitella, ollut kiireisempi kuin pitkään aikaan, nauranut enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä, matkustanut taas ihan kiitettävästi junalla ja ollut onnellisempi kuin aikoihin. Kuten olen jo muutamaan kertaan maininnut, aika on mennyt todella nopeasti. Toisaalta kuitenkin elämä Suomessa on kokoajan tuntunut jotenkin hyvin kaukaiselta ajatukselta. Yliopiston luennot ja tenttikirjat ovat enää kaukainen painajainen, joka tuntuu lähes epätodelliselta. Päivien kiitäessä ohi kauhealla vauhdilla olen kuitenkin taas kohta hikoilemassa lukusalissa tenttikirjoihin hautautuneena mutta tällä hetkellä yritän työntää tuon ahdistavan ajatuksen mielestäni.





Pientä syyllisyyttä tuntien täytyy myöntää, etten ole vielä kertaakaan tuntenut oikeastaan minkäänlaista koti-ikävää. Olen viime aikoina pohtinut tätä koti-ikäväaihetta useaan otteeseen ja voisinkin siitä joskus kirjoittaa ihan erikseen. Tuntuu, että olenkin täällä olessani ollut hyvin itsekäs, kun en ole tuntenut koti-ikävää tai pitänyt tarpeeksi yhteyttä Suomessa oleviin kavereihin ja perheeseen. Useasti olen vedonnut kiireeseen, joka on tottakai osa syy siihen miksen ole ehtinyt kaikkiin ottaa yhteyttä. Täytyy kuitenkin myöntää, että olen myös ehkä varsin tietoisesti halunnut olla itsekäs ja keskittyä ainakin näin aluksi tähän uuteen elämääni täällä, ilman että olen kokoajan sidoksissa elämääni Suomessa. Eli kärsivällisyyttä kaikki te, jotka olette kuumeisesti odottaneet viestejä tai puheluita, eiköhän niidenkin aika vielä koita.

Olipas jälleen kerran sekavia kuvia, tapahtumia ja ajatuksia mutta olkoon. Sekavuudesta syytän eilistä työtapaturmaa, jossa erinäisten sattumusten seurauksena imuroidessani löin takaraivoni niinkin vauhdikkaasti sänkyyn, että eilisen olotila oli hieman heikko ja sekava. Tänään olen tuntenut vielä etäistä pääkipua, joka saattaa toki olla kuviteltua mutta varmuuden vuoksi olen kuitenkin ottanut tänään hieman rennommin ja keskittynyt lepäämään, sekä tottakai asiaankuuluvasti ahmimaan muutaman levyn suklaata. Eiköhän tästä tällä selvitä.

-Noora

Kuulumisia

Kuten on ehkä tullut jo huomattua, mun huominen on toisinaan hieman venyvä käsite. Keskiviikko tuli ja meni (kuten myös koko loppuviikkoa), eikä mulla sitten ollutkaan aikaa (tai kiinnostusta) avata bloggeria ja tulla tänne vuodattamaan synkän sieluni saloja. Tänään olen kuitenkin tehnyt paluun keskuuteenne ja nyt olisinkin vuorossa niitä kauan luvattuja kuulumisia viimeisen parin viikon ajalta.

Eli miten mulla täällä menee. Lyhyesti vastattuna sanoisin, että mulla menee hyvin. Rämmittyäni varsinkin viimeisen vuoden aika syvässä paskassa, voin vihdoinkin todeta tehneeni oikean valinnan lähtiessäni tänne. Tuntuu ihanan kotoisalta olla taas Englannissa, jossa kaikki on samalla tuttua mutta toisaalta uutta ja erilaista. En kuitenkaan halua väittää, että elämä täällä olisi aina pelkkää onnellista unelmaa ja tanssin päivästä toiseen ilman epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä. Tottakai mukaan mahtuu myös päiviä, jolloin aamulla silmäpussini raahaavat maata ja illalla kokkaamani ruoka maistuu lähinnä kissanoksennukselta tai päiviä jolloin törttöilyni liikenteessä ovat tavallista häpeällisempiä. Eli tottakai elämään täällä mahtuu myös niitä huonoja hetkiä tai päiviä mutta pääsääntöisesti voin ainakin tällä hetkellä rehellisesti olla sitä mieltä, että mulla menee hyvin analysoimatta tilannetta kuitenkaan sen tarkemmin.

No entäs mitä mä sitten olen täällä tehnyt. Kuten olen jo saattanut ehtiä mainostaa muutamaan otteeseen niin kiirettä on pitänyt. En kuitenkaan jaksa alkaa listaamaan viimeisten 4 viikon tekemisiäni vaan toivon, että tästä edespäin voisin niitä tänne päivitellä hieman reaaliaikaisemmin. Vaikka koulujen ja töiden osalta onkin paluu arkeen tapahtunut jo muutama viikko sitten, ei mun päivärytmit vielä ole ihan asettuneet kohdilleen. Tällä hetkellä elän aikalailla päivä kerrallaan ja fiiliksen mukaan teen mitä milloinkin huvittaa (töiden lisäksi siis). Tarkoitus olisi kuitenkin tässä kohtapuolin ottaa itseäni niskasta kiinni ja luoda jonkinlainen päivärytmi, jolloin saattaisin esimerkiksi saada raahattua itseni salille tai lenkille. On kuitenkin ollut ihanaa vaihtelua elää päivä kerrallaan tekemättä sen kummempia suunnitelmia, mulla kun on tapana ollut pakonomaisesti suunnitella elämäni aina pari viikkoa eteenpäin.

Viikonloput olen sen sijaan viettänyt aika pitkälti Lontoossa pyörien ja nähnyt muita Lontoossa tai lähialueilla asustelevia au paireja. Yhtenä viikonloppuna tein myös kolmen päivän reissun Nottinghamiin ja Mansfieldiin. Nottinghamissa vietin mahtavan lauantain venekisoissa, joihin oli saapunut mun tuttuja aina sieltä Suomesta asti. Seuraavana päivänä jatkoin matkaani Nottinghamista Mansfieldiin, jossa vietin pari päivää vanhan hostperheeni vieraani. Jos joku ei vielä tiennyt, niin olen tosiaan aikoinani viettänyt vuoden Englannissa vaihto-oppilaana ja yhä edelleen pidän varsin tiiviisti yhteyttä vanhaan hostperheeseeni ja tulenkin siellä toivottavasti tämän vuoden aikana muutamaan kertaan vierailemaan.

Viime viikonloppuna puolestaan käytiin toisen suomalaisen au pairin kanssa tutustumassa Lontoon yöelämään. Varattiin hieman ehkä hämärä hotelli Paddingtonin alueelta, jonne lauantaina sitten suunnattiin. Hieman pitkäksi venyneen shoppailupäivän päätteeksi vedettiin sitten vielä viinipullot ja meikit naamaan ja suunnattiin metrolla Piccadilly Circukselle. Öinen Piccadilly oli kyllä ehdottomasti näkemisen arvoinen, kuten myös siellä lähellä sijaitseva M&M´s World, joka piti lauantaina ovensa auki aina puoleenyöhön asti. Pettymykseksemme myös pubit pitivät ovensa auki vain puoleenyöhön, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi metsästää alueelta sopiva yökerho. Lopulta päädyttiin yökerhoon, josta maksettiin 10puntaa plus parin punnan narikkamaksu, vain todetaksemme, että sisällä oli niin paljon ihmisiä, ettei siellä mahtunut edes liikkumaan, saatika sitten hengittämään. Myöskään paikan musiikki tai juomatarjonta ei juuri vakuuttanut, joten aika pian jätimme tuon helvetillisen ihmispaljouden taaksemme ja suuntasimme taksilla takaisin hotellille. Ilta oli kuitenkin hauska kaikinpuolin ja oli ehdottomasti kiva nähdä miltä öinen Lontoo näyttää.

Kaikkia tuntuu aina kiinnostavan, että onko mulla täällä kavereita. Tähän vastaan, että onhan mulla. Olen tutustunut lähinnä toisiin au paireihin, jotka asuvat Lontoossa tai jossain tässä lähialueilla. Vielä en ole kuitenkaan metsästänyt sen suuremmin kavereita täältä Waltonista mutta tarkoitus olisi täältäkin hankkia kontakteja, jotta varsinkin arkipäivisin tulisi myös nähtyä ihmisiä kodin ulkopuolelta. Ja jos joku au pair Lontoosta tai tästä jostain läheltä sattuu tätä lukemaan niin saa ottaa yhteyttä.

Kaiken kaikkiaan ensimmäiset 4 viikkoa on siis mennyt hyvin. On ollut kiire, koska olen halunnut tehdä mahdollisimman paljon, enkä vaan jääda kotiin neljän seinän sisälle tuijottamaan Netflixiä. Viihdyn kuitenkin täällä kotona myös erittäin hyvin ja varsinkin viime viikolla painoi sen verran väsymys, että rauhallinen vapaapäivä kotona ei ehkä olisi ollut pahitteeksi. Viikonlopun melko vähäisistä unista huolimatta olen kuitenkin ollut yllättävän pirteä tällä viikolla. Katsotaan mitä loppuviikko tuo tullessaan.

En edes yritä enää luvata, että palaan tänne huomenna tai lähiaikoina vaan suosiolla totean, että seuraava kirjoitus tulee kunhan saan motivaatiota ja aikaa sitä kirjoittaa. Meinasin vielä mainita, että saatte loppuun vielä erittäin surkeita kännykällä otettuja kuvia, mutta ettehän te saa edes niitä kun ei kännykkäni suostu taaskaan yhteistyöhön. Ehkä ensi kerralla sitten.

Terkuin,
Noora

Maailman huonoin blogi

Heippahei pitkästä aikaa. Olin jo melkein kokonaan unohtanut tämän surkean sivuston olemassaolon ennenkuin etäinen muisto siitä palasi mieleeni aamukahvia juodessani. Pientä syyllisyyttä tuntien halusin nyt tulla kertomaan teille (jälleen kerran hyvin nopeasti) syyn tähän muutaman viikon mittaiseen katoamiseeni. Olin nimittäin jo aikeissa poistaa koko sivuston, sillä koin ettei mulla olekaan ehkä tarpeeksi aikaa tai asiaa tänne kirjoitettavaksi. Suurin syy kuitenkin oli se, että en halua kirjoittaa hostperheestäni tai mistään siihen liittyvästä täällä blogissa (eivätkä he myöskään sitä halua) ja tämä puolestaan rajoittaa aika paljon aiheita, joista voin kirjoittaa tai kuulumisia joita voin jakaa. Harkittuani asiaa pari viikkoa olen nyt kuitenkin tullut siihen tulokseen, että aion tänne jatkossakin jakaa kuulumisiani, vaikkakin hyvin rajattuja sellaisia. En kuitekaan ole vielä aivan varma, että kulkeeko blogi tulevaisuudessakin esimerkiksi tällä samalla osoitteella ja mikä on blogin lopullinen kohtalo. Te kaikki fanaattiset fanit, jotka päivitätte tätä sivua uskollisesti uusien kirjoitusten toivossa, suosittelen lämpimästi liittymään lukijaksi, joka helpottaa muutosten perässä pysymistä, mikäli sellaisia on luvassa. 

Blogihiljaisuudesta huolimatta elämä täällä on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin hiljaista. Näinä muutamina viikkoina olenkin ollut kiireisempi kuin viimeisen parin vuoden aikana yhteensä ja olen varsin tietoisesti pysytellyt mahdollisimman kaukana kaikista somekanavista ja keskittynyt täysillä nauttimaan tästä uudesta kiireisestä mutta hyvästä elämästä. Huomenna olen asustellut täällä tasan kolme viikkoa ja sen kunniaksi voisinkin uhrata blogille vähän enemmän aikaa ja tulla tarkemmin kertomaan miten täällä on elämä lähtenyt rullaamaan. 

 

Tämän pidemmittä puheitta aion nyt raahata hieman jo turvonneen olemukseni Thamesin rantaan lenkille mutta palataan asiaan toivottavasti heti huomenna.

-Noora 

Still alive

Täällä ollaan Waltonissa kaikesta viime hetken panikoinnista ja pakkaushelvetistä huolimatta. Olin varsin tehokkaasti vältellyt kaikkia tehtäviä asioita ennen lähtöäni ja niinpä ne sitten kasaantuivatkin sujuvasti tiistai-iltaan ja keskiviikkoaamuun. Lopulta sitten heittelin tavarat kassiin noin kaksi minuuttia ennen lähtöä samalla yrittäen kieriä matkalaukkuni päällä saadakseni sen sulkeutumaan. Parin tunnin yöunilla olin kuitenkin taas valmis säteilemään positiivista energiaa tuhannen auringon voimalla ja valmiiina kohtaamaan matkustuspäivän haasteet. Rantauduttuani Helsinki-Vantaalle hyvin alkanut matkani kohtasi kuitenkin ensimmäisen rankan takaiskun: Japanin kansa oli kokonaisuutenaan päättänyt lähteä liikenteeseen juuri tuona kirottuna päivänä kiristämään valmiiksi riekaleisia hermojani. Samaan turvatarkastusjonoon osuneet 50 japanilaiskoululaista olivat vasta alkusoittoa. Hikikarpaloiden ja muutamien kiukkuisten kirousten saattelemana pääsin kuitenkin puskemaan japanilaismassojen läpi lähtöportilleni vain todetakseni, että koneen lähtöä on siirretty hamaan tulevaisuuteen koneen ohjaamossa esiintyneen "pienen teknisen vian" vuoksi.

Pienen odottelun jälkeen saatiin kuitenkin kone ilmaan ja päästiin lähtemään kohti Lontoota. Lento sujui epäilyksistäni huolimatta yllättävän kivuttomasti ottamatta huomioon vieressäni rähisseitä jo keski-iän ylittäneitä hippejä, jotka riipaisivat tottakai timanttisen kännin tuon kolmen tunnin lentomatkan aikana. Lontoossa kentällä vastassa olikin sitten hostperhe, joka ystävällisesti oli tullut tätä räjähtänyttä ja väsynyttä matkustajaa noutamaan.

Sopeutuminen uuteen elämään ja kotiin on mennyt varsin kivuttomasti. Perheen kanssa tullaan todella hyvin juttuun ja puitteetkin ovat mitä mahtavimmat. Keskiviikkoillasta alkaen ollaan menty kuitenkin paikasta toiseen välillä melkoisella nopeudella. Ollaan mm kuskattu lapsia treeneihin ja peleihin, tutustuttu lähialueeseen, harjoiteltu autoilua, hoidettu käytännönasioita kuten uutta puhelinliittymää ja vakuutusasioita yms. Tänään otettiin kuitenkin hieman rennommin kun saatiin vieraita, jotka tulivat nauttimaan melkein 30 asteen lämmöstä ja hostien takapihalla sijaitsevasta uima-altaasta.

Huomenna puolestaan luvassa olisi päivä Lontoossa toisen suomalaisen au pairin kanssa. Siitä ja kaikesta muusta yritän kirjoitella mahdollisimman pian mutta tällä kertaa halusin vaan tulla kertomaan, että hengissä porskutetaan edelleen kaikesta hiljaiselosta huolimatta. Tarkoitus olisi myös hankkia kamera (tämäkin asia oli tarkoitus hoitaa noin 2kk sitten), jotta tänne surkean tylsälle sivustolle saataisiin edes ripaus väriä ja mielenkiintoa.

Ps. tiedoksi niille, jotka mulle yleensä tekstailee (moi Louhis), että mulla on tosiaan nykyään uusi numero ja en ole sitä kaikille vielä ehtinyt antaa. Yritän kuitenkin huomenna tai ensi viikon alussa laittaa sen teille lopuillekin. Jos näin ei kuitenkaan tapahdu, niin ottakaa yhteyttä jossain somessa niin laitan uuden numeron tulemaan.

-Noora

Aika juoksee, minä en

Lennon lähtöön 17h. Puolet tavaroista pakkaamatta, muuttolaatikot purkamatta, auto pesemättä, parit laskut maksamatta, kirjat palauttamatta kirjastoon, muutama melko välttämätön asia ostamatta ja 13 000 kuvaa varmuuskopioimatta.

So much to do so much to see, so what's wrong with taking the back streets

Paluuni tähtibloggaajien joukkoon ei tälläkään kertaa sujunut toivomallani tavalla vaivuttuani välittömästi pari viikkoa kestäneeseen hiljaiseloon. En usko tämän kuitenkaan syökseneen ketään ylitsepääsemättömään epätoivoon, joten tämä tilapäinen katoaminen minulle sallittakoon. Ylpeänä haluan kuitenkin vielä todeta, että tällä kertaa syynä ei ollut maksimaalinen laiskuuteeni tai ratkeaminen kaksi viikkoa kestävään Netflix-putkeen, vaan syy oli täysin päinvastainen. Nimittäin Netflix on pysynyt turvallisesti kiinni viime aikoina ja laiskuudellekaan ei ole juuri jäänyt aikaa. Olen nimittäin kiitänyt ennennäkemättömällä nopeudella läksiäisten, kahvittelujen, tuparien ja muiden sosiaalisten tapahtumien väliä, samalla yrittäen hoitaa käytönnönasioita kuten asunnon tyhjennystä ja siivoamista. Kun tähän lisätään vielä pari päivää töitä ja noin miljardi hoidettavaa asiaa, voidaan eilisen fiilikset tiivistää seuraavaan kuvaan.

Kuva

Henkisestä ja fyysisestä uupumuksestani huolimatta, voin kuitenkin onnellisena ihmetellä, että miten olenkaan onnistunut haalimaan joukon niin mahtavia ihmisiä elämääni kaikista sekopäisistä jutuistani ja tempauksistani huolimatta. Aina löytyy joku joka raahaa syrjäytymisvaarassa olevan Netflixaddiktin ulos sivistyksen pariin ja aina löytyy joku joka jaksaa kuunnella mun huonoja vitsejä ja elämäntuskaa kerta toisensa jälkeen. Aina löytyy myös joku joka tulee noutamaan sut kotoa kahville, kun et voi enää itse ajaa nautittuasi muutaman viinilasin liikaa torstai-iltana (terkkuja Lauralle). Vaikka välillä menetänkin uskoni ihmisiin ja harkitsen vakavissani muuttoa Siperian rauhaan, olen kuitenkin älyttömän kiitollinen siitä loputtomasta tsempistä, jota olen taas kerran tässä viime kuukausina saanut osakseni. 

Kuva

Kaiken tsempin ja kannustuksen lisäksi on tuleva vuosi kuitenkin herättänyt myös paljon kysymyksiä ja ihmettelyä. Kysymyksiä on sadellut liittyen mun tulevaan hostperheeseen, työhön, pakkaamiseen, lähtöpäivään ja Suomeen jääviin asioihin kuten koulupaikkaan sekä asuntoon.

Kuten täälläkin on tullut jo ehkä pariin kertaan mainittua, lähden siis nimenomaan viettämään välivuotta Englantiin. En suinkaan ole siis luopumassa koulupaikastani lopullisesti ja aloittamassa loppuelämää kestävää uraa lastenhoitajana. Suunnitelmieni mukaan palaan vuoden päästä syksyllä takaisin yliopistoon täynnä elämäniloa ja motivaatiota opiskelua kohtaan. Kaikki allekirjoittanutta vähääkään tuntevat saattavat kuitenkin tietää, että kunnianhimoisista suunnitelmista huolimatta mun elämä harvemmin kulkee kuten ennalta olin ajatellut. Tarkoituksena olisi siis palata vuoden päästä takaisin yliopistoon mutta aika näyttää miten käy ja miten on motivaation ja elämänilon laita.

Tällä viikolla kävin hakemassa loput tavarani ja siivoamassa asuntoni luovutuskuntoon. Tänään vuorossa olisi avainten luovutus uudelle vuokralaiselle ja sitten onkin virallisesti yhteinen taipaleeni tuon asunnon kanssa ohi. En siis ole vuoden päästä palaamassa entiseen asuntooni, vaan aion kuumeisesti etsiä itselleni uuden asuttavan kopperon. Vaikka hyvästien jättäminen asunnolleni ei ollutkaan ehkä aivan yhtä dramaattinen tilanne kuin aikoinaan Frendien viimeisessä jaksossa nähty vastaava, tuntui silti oudolta nähdä tuo tyhjyyttään kaikuva asunto edessäni ja sulkea ovi (todennäköisesti) viimeistä kertaa perässäni. 

Tuleva perheeni ja työnkuvani Englannissa on luonnollisesti herättänyt paljon kiinnostusta. Kaikille uteliaille sieluille joudun nyt kuitenkin toteamaan, että en ainakaan toistaiseksi aio perheestä kertoa lasten ikää ja lukumäärää lukuunottamatta enempää. En nimittäin usko, että he haluavat millään tasolla esiintyä näinkin hämärällä sivustolla mutta taas kerran aika näyttää muutanko myöhemmin mieleni. Perheessä on kolme lasta, jotka ovat 12, 15 ja 17 vuotiaita. Harmiksenne vastuulleni ei ole siis vieritetty taaperoikäisiä kolmosia tai sylivauvoja. 

Tätä kirjoittaessani stressitasoni nousi jälleen kerran hälyttäviin lukemiin tajutessani kuinka paljon asioita on vielä tekemättä ja miten olen ylibuukannut seuraavat päivät. Vapisevin käsin lasken tunteja lähtööni samalla hyperventiloiden paniikkikohtauksen kourissa. On tullut aika sulkea läppäri, juoda neljäs kuppi kahvia ja hortoilla päämäärättömästi muuttolaatikoiden ja jätesäkkien valloittamassa huoneessani. Palataan asiaan toivottavasti jo huomenna mikäli aikatauluni sen sallii. 

Ps. Pahoittelut jälleen melko kuvattomasta ja erittäin sekavasta avautumisesta mutta yritän korjata molemmat kohdat mahdollisimman pian. 

-Noora

Epätoivoa

kuva

Siinä vaiheessa kun stressitaso nousee yllä kuvattuihin mittoihin ja tekemättömien asioiden lista ulottuu Jerusalemiin ja sieltä vielä kepeästi takaisin kotisuomeen, sain taas yllättäen inspiraation tulla kirjoittelemaan uusia asiattomuuksia tänne blogin puolelle. Tällä kertaa suunnittelin väisteleväni velvollisuuksiani kertomalla hieman lisää itsestäni. Monet tätä lukevat varmaan kyllä tuntevat mut ihan henkilökohtaisesti, mutta koska olen yrittänyt istuttaa päähäni uutta positiivisempaa ajatusmallia, haluan uskoa, että joku onneton ennalta minulle tuntematon henkilö saattaisi myös tänne eksyä.

Väsättyäni jonkin sortin kuvausta itsestäni pari tuntia alkoivat pikkuhiljaa hikikarpalot kiiriä punoittavalle otsalleni. Kaikki mitä tuossa ajassa olin saanut aikaan oli toinen toistaan järisyttävämpiä tuotoksia, jotka muistuttivat lähinnä Suomi24:ssä esiintyviä treffi-ilmoituksista. Ei paljoa naurata kun kolmen tunnin yrityksen jälkeen kaikki mitä itsestä saa kerrottua oli mahdollista tiivistää seuraavaan lauseeseen: Olen 21v välivuotta viettävä oikisopiskelija, jonka elämässä Netflix ja nukkuminen ovat häpeällisen suuressa osassa. Näin. Siinä se. 3 hours well spent.

Ehkä annan vaan asian olla ja toivon, että pikkuhiljaa matkan varrella saatte musta vähän enemmän tietoa, jos ette jo klikanneet sivun yläreunassa näkyvää rastia ja päättäneet koskaan olla palaamatta tälle epäonniselle sivustolle. Seuraavalla kerralla toivon pääseväni jo vähän lähemmäs tulevaan muuttoon liittyviä asioita mutta älkää odottako liikoja.

-Noora

Guess who is back

Kaikki te tuhannet fanit, jotka olette kuumeisesti odottaneet paluutani tähtibloggaajien joukkoon, odotuksenne on palkittu. Minä, Noora, olen palannut läppärini ääreen syytämään surkuhupaisia tarinoita elämästäni, jotka tällä kertaa sijoittuvat lähinnä Englannin sateisille nummille. Nimittäin 17 päivän päästä lentokoneen pyörät toivottavasti laskeutuvat melko tasaisesti Lontoon maaperälle ja sieltä matkani jatkuu paikkaan nimeltä Walton-on-Thames, jossa tulen työskentelemään au pairina seuraavan vuoden. Kuten varmaan suurin osa tätä lukevista tietääkin, päätin heittää opintoni vuodeksi syrjään ja ottaa elämälleni (jälleen kerran) täysin uuden suunnan. Päätin armollisesti antaa teille hyvät ihmiset mahdollisuuden seurata uusia seikkailujani tämä blogin välityksellä, jotta mahdollisimman moni voi piristää surkeaa arkeaan lukemalla uusimmista epäonnistumisistani.

Sen pidemmittä puheitta aion nyt karusti painaa julkaise-nappia ja siirtää tämänkin hävyttömän huonon tekstin saastuttamaan internertin ihmeellistä maailmaa. Yritän kuitenkin lähipäivinä tehdä paluun ja kirjoittaa hieman lisää siitä mitä tuleman pitää. Jos hukkasit punaisen langan tämän sekavan ja säälittävän teksin keskellä, ei hätää. Nimittäin niin hukkasin minäkin. Kaikesta huolimatta lyhyesti ja yksinkertaisesti: tervetuloa seuraamaan uusia tunarointejani ja elämääni au pairina!

Ps. perinteiseen suomalaiseen tapaan pyytelen nyt jo etukäteen anteeksi räikeitä kielioppivirheitä, joita teksteissäni vilisee. Pahoittelut jo etukäteen myös epäsäännöllisestä postaustahdista ja mauttomista jutuista.

Terkuin,
Noora