Still alive

Täällä ollaan Waltonissa kaikesta viime hetken panikoinnista ja pakkaushelvetistä huolimatta. Olin varsin tehokkaasti vältellyt kaikkia tehtäviä asioita ennen lähtöäni ja niinpä ne sitten kasaantuivatkin sujuvasti tiistai-iltaan ja keskiviikkoaamuun. Lopulta sitten heittelin tavarat kassiin noin kaksi minuuttia ennen lähtöä samalla yrittäen kieriä matkalaukkuni päällä saadakseni sen sulkeutumaan. Parin tunnin yöunilla olin kuitenkin taas valmis säteilemään positiivista energiaa tuhannen auringon voimalla ja valmiiina kohtaamaan matkustuspäivän haasteet. Rantauduttuani Helsinki-Vantaalle hyvin alkanut matkani kohtasi kuitenkin ensimmäisen rankan takaiskun: Japanin kansa oli kokonaisuutenaan päättänyt lähteä liikenteeseen juuri tuona kirottuna päivänä kiristämään valmiiksi riekaleisia hermojani. Samaan turvatarkastusjonoon osuneet 50 japanilaiskoululaista olivat vasta alkusoittoa. Hikikarpaloiden ja muutamien kiukkuisten kirousten saattelemana pääsin kuitenkin puskemaan japanilaismassojen läpi lähtöportilleni vain todetakseni, että koneen lähtöä on siirretty hamaan tulevaisuuteen koneen ohjaamossa esiintyneen "pienen teknisen vian" vuoksi.

Pienen odottelun jälkeen saatiin kuitenkin kone ilmaan ja päästiin lähtemään kohti Lontoota. Lento sujui epäilyksistäni huolimatta yllättävän kivuttomasti ottamatta huomioon vieressäni rähisseitä jo keski-iän ylittäneitä hippejä, jotka riipaisivat tottakai timanttisen kännin tuon kolmen tunnin lentomatkan aikana. Lontoossa kentällä vastassa olikin sitten hostperhe, joka ystävällisesti oli tullut tätä räjähtänyttä ja väsynyttä matkustajaa noutamaan.

Sopeutuminen uuteen elämään ja kotiin on mennyt varsin kivuttomasti. Perheen kanssa tullaan todella hyvin juttuun ja puitteetkin ovat mitä mahtavimmat. Keskiviikkoillasta alkaen ollaan menty kuitenkin paikasta toiseen välillä melkoisella nopeudella. Ollaan mm kuskattu lapsia treeneihin ja peleihin, tutustuttu lähialueeseen, harjoiteltu autoilua, hoidettu käytännönasioita kuten uutta puhelinliittymää ja vakuutusasioita yms. Tänään otettiin kuitenkin hieman rennommin kun saatiin vieraita, jotka tulivat nauttimaan melkein 30 asteen lämmöstä ja hostien takapihalla sijaitsevasta uima-altaasta.

Huomenna puolestaan luvassa olisi päivä Lontoossa toisen suomalaisen au pairin kanssa. Siitä ja kaikesta muusta yritän kirjoitella mahdollisimman pian mutta tällä kertaa halusin vaan tulla kertomaan, että hengissä porskutetaan edelleen kaikesta hiljaiselosta huolimatta. Tarkoitus olisi myös hankkia kamera (tämäkin asia oli tarkoitus hoitaa noin 2kk sitten), jotta tänne surkean tylsälle sivustolle saataisiin edes ripaus väriä ja mielenkiintoa.

Ps. tiedoksi niille, jotka mulle yleensä tekstailee (moi Louhis), että mulla on tosiaan nykyään uusi numero ja en ole sitä kaikille vielä ehtinyt antaa. Yritän kuitenkin huomenna tai ensi viikon alussa laittaa sen teille lopuillekin. Jos näin ei kuitenkaan tapahdu, niin ottakaa yhteyttä jossain somessa niin laitan uuden numeron tulemaan.

-Noora

Aika juoksee, minä en

Lennon lähtöön 17h. Puolet tavaroista pakkaamatta, muuttolaatikot purkamatta, auto pesemättä, parit laskut maksamatta, kirjat palauttamatta kirjastoon, muutama melko välttämätön asia ostamatta ja 13 000 kuvaa varmuuskopioimatta.

So much to do so much to see, so what's wrong with taking the back streets

Paluuni tähtibloggaajien joukkoon ei tälläkään kertaa sujunut toivomallani tavalla vaivuttuani välittömästi pari viikkoa kestäneeseen hiljaiseloon. En usko tämän kuitenkaan syökseneen ketään ylitsepääsemättömään epätoivoon, joten tämä tilapäinen katoaminen minulle sallittakoon. Ylpeänä haluan kuitenkin vielä todeta, että tällä kertaa syynä ei ollut maksimaalinen laiskuuteeni tai ratkeaminen kaksi viikkoa kestävään Netflix-putkeen, vaan syy oli täysin päinvastainen. Nimittäin Netflix on pysynyt turvallisesti kiinni viime aikoina ja laiskuudellekaan ei ole juuri jäänyt aikaa. Olen nimittäin kiitänyt ennennäkemättömällä nopeudella läksiäisten, kahvittelujen, tuparien ja muiden sosiaalisten tapahtumien väliä, samalla yrittäen hoitaa käytönnönasioita kuten asunnon tyhjennystä ja siivoamista. Kun tähän lisätään vielä pari päivää töitä ja noin miljardi hoidettavaa asiaa, voidaan eilisen fiilikset tiivistää seuraavaan kuvaan.

Kuva

Henkisestä ja fyysisestä uupumuksestani huolimatta, voin kuitenkin onnellisena ihmetellä, että miten olenkaan onnistunut haalimaan joukon niin mahtavia ihmisiä elämääni kaikista sekopäisistä jutuistani ja tempauksistani huolimatta. Aina löytyy joku joka raahaa syrjäytymisvaarassa olevan Netflixaddiktin ulos sivistyksen pariin ja aina löytyy joku joka jaksaa kuunnella mun huonoja vitsejä ja elämäntuskaa kerta toisensa jälkeen. Aina löytyy myös joku joka tulee noutamaan sut kotoa kahville, kun et voi enää itse ajaa nautittuasi muutaman viinilasin liikaa torstai-iltana (terkkuja Lauralle). Vaikka välillä menetänkin uskoni ihmisiin ja harkitsen vakavissani muuttoa Siperian rauhaan, olen kuitenkin älyttömän kiitollinen siitä loputtomasta tsempistä, jota olen taas kerran tässä viime kuukausina saanut osakseni. 

Kuva

Kaiken tsempin ja kannustuksen lisäksi on tuleva vuosi kuitenkin herättänyt myös paljon kysymyksiä ja ihmettelyä. Kysymyksiä on sadellut liittyen mun tulevaan hostperheeseen, työhön, pakkaamiseen, lähtöpäivään ja Suomeen jääviin asioihin kuten koulupaikkaan sekä asuntoon.

Kuten täälläkin on tullut jo ehkä pariin kertaan mainittua, lähden siis nimenomaan viettämään välivuotta Englantiin. En suinkaan ole siis luopumassa koulupaikastani lopullisesti ja aloittamassa loppuelämää kestävää uraa lastenhoitajana. Suunnitelmieni mukaan palaan vuoden päästä syksyllä takaisin yliopistoon täynnä elämäniloa ja motivaatiota opiskelua kohtaan. Kaikki allekirjoittanutta vähääkään tuntevat saattavat kuitenkin tietää, että kunnianhimoisista suunnitelmista huolimatta mun elämä harvemmin kulkee kuten ennalta olin ajatellut. Tarkoituksena olisi siis palata vuoden päästä takaisin yliopistoon mutta aika näyttää miten käy ja miten on motivaation ja elämänilon laita.

Tällä viikolla kävin hakemassa loput tavarani ja siivoamassa asuntoni luovutuskuntoon. Tänään vuorossa olisi avainten luovutus uudelle vuokralaiselle ja sitten onkin virallisesti yhteinen taipaleeni tuon asunnon kanssa ohi. En siis ole vuoden päästä palaamassa entiseen asuntooni, vaan aion kuumeisesti etsiä itselleni uuden asuttavan kopperon. Vaikka hyvästien jättäminen asunnolleni ei ollutkaan ehkä aivan yhtä dramaattinen tilanne kuin aikoinaan Frendien viimeisessä jaksossa nähty vastaava, tuntui silti oudolta nähdä tuo tyhjyyttään kaikuva asunto edessäni ja sulkea ovi (todennäköisesti) viimeistä kertaa perässäni. 

Tuleva perheeni ja työnkuvani Englannissa on luonnollisesti herättänyt paljon kiinnostusta. Kaikille uteliaille sieluille joudun nyt kuitenkin toteamaan, että en ainakaan toistaiseksi aio perheestä kertoa lasten ikää ja lukumäärää lukuunottamatta enempää. En nimittäin usko, että he haluavat millään tasolla esiintyä näinkin hämärällä sivustolla mutta taas kerran aika näyttää muutanko myöhemmin mieleni. Perheessä on kolme lasta, jotka ovat 12, 15 ja 17 vuotiaita. Harmiksenne vastuulleni ei ole siis vieritetty taaperoikäisiä kolmosia tai sylivauvoja. 

Tätä kirjoittaessani stressitasoni nousi jälleen kerran hälyttäviin lukemiin tajutessani kuinka paljon asioita on vielä tekemättä ja miten olen ylibuukannut seuraavat päivät. Vapisevin käsin lasken tunteja lähtööni samalla hyperventiloiden paniikkikohtauksen kourissa. On tullut aika sulkea läppäri, juoda neljäs kuppi kahvia ja hortoilla päämäärättömästi muuttolaatikoiden ja jätesäkkien valloittamassa huoneessani. Palataan asiaan toivottavasti jo huomenna mikäli aikatauluni sen sallii. 

Ps. Pahoittelut jälleen melko kuvattomasta ja erittäin sekavasta avautumisesta mutta yritän korjata molemmat kohdat mahdollisimman pian. 

-Noora

Epätoivoa

kuva

Siinä vaiheessa kun stressitaso nousee yllä kuvattuihin mittoihin ja tekemättömien asioiden lista ulottuu Jerusalemiin ja sieltä vielä kepeästi takaisin kotisuomeen, sain taas yllättäen inspiraation tulla kirjoittelemaan uusia asiattomuuksia tänne blogin puolelle. Tällä kertaa suunnittelin väisteleväni velvollisuuksiani kertomalla hieman lisää itsestäni. Monet tätä lukevat varmaan kyllä tuntevat mut ihan henkilökohtaisesti, mutta koska olen yrittänyt istuttaa päähäni uutta positiivisempaa ajatusmallia, haluan uskoa, että joku onneton ennalta minulle tuntematon henkilö saattaisi myös tänne eksyä.

Väsättyäni jonkin sortin kuvausta itsestäni pari tuntia alkoivat pikkuhiljaa hikikarpalot kiiriä punoittavalle otsalleni. Kaikki mitä tuossa ajassa olin saanut aikaan oli toinen toistaan järisyttävämpiä tuotoksia, jotka muistuttivat lähinnä Suomi24:ssä esiintyviä treffi-ilmoituksista. Ei paljoa naurata kun kolmen tunnin yrityksen jälkeen kaikki mitä itsestä saa kerrottua oli mahdollista tiivistää seuraavaan lauseeseen: Olen 21v välivuotta viettävä oikisopiskelija, jonka elämässä Netflix ja nukkuminen ovat häpeällisen suuressa osassa. Näin. Siinä se. 3 hours well spent.

Ehkä annan vaan asian olla ja toivon, että pikkuhiljaa matkan varrella saatte musta vähän enemmän tietoa, jos ette jo klikanneet sivun yläreunassa näkyvää rastia ja päättäneet koskaan olla palaamatta tälle epäonniselle sivustolle. Seuraavalla kerralla toivon pääseväni jo vähän lähemmäs tulevaan muuttoon liittyviä asioita mutta älkää odottako liikoja.

-Noora

Guess who is back

Kaikki te tuhannet fanit, jotka olette kuumeisesti odottaneet paluutani tähtibloggaajien joukkoon, odotuksenne on palkittu. Minä, Noora, olen palannut läppärini ääreen syytämään surkuhupaisia tarinoita elämästäni, jotka tällä kertaa sijoittuvat lähinnä Englannin sateisille nummille. Nimittäin 17 päivän päästä lentokoneen pyörät toivottavasti laskeutuvat melko tasaisesti Lontoon maaperälle ja sieltä matkani jatkuu paikkaan nimeltä Walton-on-Thames, jossa tulen työskentelemään au pairina seuraavan vuoden. Kuten varmaan suurin osa tätä lukevista tietääkin, päätin heittää opintoni vuodeksi syrjään ja ottaa elämälleni (jälleen kerran) täysin uuden suunnan. Päätin armollisesti antaa teille hyvät ihmiset mahdollisuuden seurata uusia seikkailujani tämä blogin välityksellä, jotta mahdollisimman moni voi piristää surkeaa arkeaan lukemalla uusimmista epäonnistumisistani.

Sen pidemmittä puheitta aion nyt karusti painaa julkaise-nappia ja siirtää tämänkin hävyttömän huonon tekstin saastuttamaan internertin ihmeellistä maailmaa. Yritän kuitenkin lähipäivinä tehdä paluun ja kirjoittaa hieman lisää siitä mitä tuleman pitää. Jos hukkasit punaisen langan tämän sekavan ja säälittävän teksin keskellä, ei hätää. Nimittäin niin hukkasin minäkin. Kaikesta huolimatta lyhyesti ja yksinkertaisesti: tervetuloa seuraamaan uusia tunarointejani ja elämääni au pairina!

Ps. perinteiseen suomalaiseen tapaan pyytelen nyt jo etukäteen anteeksi räikeitä kielioppivirheitä, joita teksteissäni vilisee. Pahoittelut jo etukäteen myös epäsäännöllisestä postaustahdista ja mauttomista jutuista.

Terkuin,
Noora