So much to do so much to see, so what's wrong with taking the back streets

Paluuni tähtibloggaajien joukkoon ei tälläkään kertaa sujunut toivomallani tavalla vaivuttuani välittömästi pari viikkoa kestäneeseen hiljaiseloon. En usko tämän kuitenkaan syökseneen ketään ylitsepääsemättömään epätoivoon, joten tämä tilapäinen katoaminen minulle sallittakoon. Ylpeänä haluan kuitenkin vielä todeta, että tällä kertaa syynä ei ollut maksimaalinen laiskuuteeni tai ratkeaminen kaksi viikkoa kestävään Netflix-putkeen, vaan syy oli täysin päinvastainen. Nimittäin Netflix on pysynyt turvallisesti kiinni viime aikoina ja laiskuudellekaan ei ole juuri jäänyt aikaa. Olen nimittäin kiitänyt ennennäkemättömällä nopeudella läksiäisten, kahvittelujen, tuparien ja muiden sosiaalisten tapahtumien väliä, samalla yrittäen hoitaa käytönnönasioita kuten asunnon tyhjennystä ja siivoamista. Kun tähän lisätään vielä pari päivää töitä ja noin miljardi hoidettavaa asiaa, voidaan eilisen fiilikset tiivistää seuraavaan kuvaan.

Kuva

Henkisestä ja fyysisestä uupumuksestani huolimatta, voin kuitenkin onnellisena ihmetellä, että miten olenkaan onnistunut haalimaan joukon niin mahtavia ihmisiä elämääni kaikista sekopäisistä jutuistani ja tempauksistani huolimatta. Aina löytyy joku joka raahaa syrjäytymisvaarassa olevan Netflixaddiktin ulos sivistyksen pariin ja aina löytyy joku joka jaksaa kuunnella mun huonoja vitsejä ja elämäntuskaa kerta toisensa jälkeen. Aina löytyy myös joku joka tulee noutamaan sut kotoa kahville, kun et voi enää itse ajaa nautittuasi muutaman viinilasin liikaa torstai-iltana (terkkuja Lauralle). Vaikka välillä menetänkin uskoni ihmisiin ja harkitsen vakavissani muuttoa Siperian rauhaan, olen kuitenkin älyttömän kiitollinen siitä loputtomasta tsempistä, jota olen taas kerran tässä viime kuukausina saanut osakseni. 

Kuva

Kaiken tsempin ja kannustuksen lisäksi on tuleva vuosi kuitenkin herättänyt myös paljon kysymyksiä ja ihmettelyä. Kysymyksiä on sadellut liittyen mun tulevaan hostperheeseen, työhön, pakkaamiseen, lähtöpäivään ja Suomeen jääviin asioihin kuten koulupaikkaan sekä asuntoon.

Kuten täälläkin on tullut jo ehkä pariin kertaan mainittua, lähden siis nimenomaan viettämään välivuotta Englantiin. En suinkaan ole siis luopumassa koulupaikastani lopullisesti ja aloittamassa loppuelämää kestävää uraa lastenhoitajana. Suunnitelmieni mukaan palaan vuoden päästä syksyllä takaisin yliopistoon täynnä elämäniloa ja motivaatiota opiskelua kohtaan. Kaikki allekirjoittanutta vähääkään tuntevat saattavat kuitenkin tietää, että kunnianhimoisista suunnitelmista huolimatta mun elämä harvemmin kulkee kuten ennalta olin ajatellut. Tarkoituksena olisi siis palata vuoden päästä takaisin yliopistoon mutta aika näyttää miten käy ja miten on motivaation ja elämänilon laita.

Tällä viikolla kävin hakemassa loput tavarani ja siivoamassa asuntoni luovutuskuntoon. Tänään vuorossa olisi avainten luovutus uudelle vuokralaiselle ja sitten onkin virallisesti yhteinen taipaleeni tuon asunnon kanssa ohi. En siis ole vuoden päästä palaamassa entiseen asuntooni, vaan aion kuumeisesti etsiä itselleni uuden asuttavan kopperon. Vaikka hyvästien jättäminen asunnolleni ei ollutkaan ehkä aivan yhtä dramaattinen tilanne kuin aikoinaan Frendien viimeisessä jaksossa nähty vastaava, tuntui silti oudolta nähdä tuo tyhjyyttään kaikuva asunto edessäni ja sulkea ovi (todennäköisesti) viimeistä kertaa perässäni. 

Tuleva perheeni ja työnkuvani Englannissa on luonnollisesti herättänyt paljon kiinnostusta. Kaikille uteliaille sieluille joudun nyt kuitenkin toteamaan, että en ainakaan toistaiseksi aio perheestä kertoa lasten ikää ja lukumäärää lukuunottamatta enempää. En nimittäin usko, että he haluavat millään tasolla esiintyä näinkin hämärällä sivustolla mutta taas kerran aika näyttää muutanko myöhemmin mieleni. Perheessä on kolme lasta, jotka ovat 12, 15 ja 17 vuotiaita. Harmiksenne vastuulleni ei ole siis vieritetty taaperoikäisiä kolmosia tai sylivauvoja. 

Tätä kirjoittaessani stressitasoni nousi jälleen kerran hälyttäviin lukemiin tajutessani kuinka paljon asioita on vielä tekemättä ja miten olen ylibuukannut seuraavat päivät. Vapisevin käsin lasken tunteja lähtööni samalla hyperventiloiden paniikkikohtauksen kourissa. On tullut aika sulkea läppäri, juoda neljäs kuppi kahvia ja hortoilla päämäärättömästi muuttolaatikoiden ja jätesäkkien valloittamassa huoneessani. Palataan asiaan toivottavasti jo huomenna mikäli aikatauluni sen sallii. 

Ps. Pahoittelut jälleen melko kuvattomasta ja erittäin sekavasta avautumisesta mutta yritän korjata molemmat kohdat mahdollisimman pian. 

-Noora