Viime viikolla sain taas odotettuja vieraita Suomesta Nellan ja Nooran saapuessa lomailemaan muutamaksi päiväksi Lontoon vilinään. Perjantaina meninkin hyvissä ajoin nukkumaan, että olen lauantaina valmiina lähtemään pirteänä ja levänneenä tapaamaan näitä matkalaisia. Hyvästä valmistautumisestani huolimatta nukuin kuitenkin lauantaina (jälleen kerran) pommiin, jonka seurauksena jouduin taas kertaalleen väistelemään maata viistäviä silmäpussejani samalla raapien ensimmäisiä vastaantulevia vaatteita päälleni. Hävyttömän karmaisevasta ja väsähtäneestä ulkonäöstäni huolimatta askelsin iloisella ja rentoutuneella mielellä kohti juna-asemaa aamuauringon lämmittäessä sekä mieltäni että ryppyisen takkini selkää. Taivallettuani iloisen kevein askelin parikymmentä minuuttia asemmalle, otin päättäväisesti suunnaksi lippuautomaatin, josta tutuin klikkauksin valitsin haluamani tiketin. Kaivaessani lompakkoani laukustani huomasin kuitenkin jättäneeni pankkikorttini kotiin, eikä lompakosta löytynyt myöskään yhtään käteistä. Jonon kasvaessa takanani hikoilin hetken paniikissa miettien seuraavaa siirtoani. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kääntyä tyynen rauhallisesti takaisin kotiin ja lähteä noutamaan käypää valuuttaa. Niinpä sitten kipitin puolijuoksua takaisin kotiin ja sieltä lopulta muutaman mutkan kautta takaisin asemalle erittäin punaisena ja vittuuntuneena, sekä tunnin alkuperäisestä aikataulusta jäljessä.
Päivä Lontoossa kulutettiin Oxford Streetillä shoppaillen, Sohossa lounastaen ja nähtävyyksiä kierrellen. Sain ilokseni toimia kaupunkioppaana ja ehkä hieman liian innokkaasta opastuksestani huolimatta matkalaiset kuitenkin kiltisti seurasivat perässä niin London Eyelle, Big Benille, Buckinghamin palatsille, Trafalgarin aukiolle kuin Harrodsin tavarataloon. Melko lyhyen mutta raivokkaan turistikierroksen jälkeen otimme jälleen suunnaksi Sohon, jossa kävimme vielä syömässä taivaallisen burgeriannoksen. Mahtavan päivän jälkeen olikin taas aika kieriä hyvällä mielellä takaisin juna-asemalle ja sieltä kotiin.
Lauantaina (eli 19.9...) tuli myös kuukausi täyteen elämää täällä Englannissa. Tämän kuukauden aikana olen syönyt ulkona useammin kuin uskallan edes myöntää (tämä näkyy sekä vyötäröllä että lompakossa), juonut enemmän cocktaileja kuin koko elämässäni (edellinen pätee myös tähän), silittänyt enemmän kauluspaitoja kuin olisin osannut kuvitella, ollut kiireisempi kuin pitkään aikaan, nauranut enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä, matkustanut taas ihan kiitettävästi junalla ja ollut onnellisempi kuin aikoihin. Kuten olen jo muutamaan kertaan maininnut, aika on mennyt todella nopeasti. Toisaalta kuitenkin elämä Suomessa on kokoajan tuntunut jotenkin hyvin kaukaiselta ajatukselta. Yliopiston luennot ja tenttikirjat ovat enää kaukainen painajainen, joka tuntuu lähes epätodelliselta. Päivien kiitäessä ohi kauhealla vauhdilla olen kuitenkin taas kohta hikoilemassa lukusalissa tenttikirjoihin hautautuneena mutta tällä hetkellä yritän työntää tuon ahdistavan ajatuksen mielestäni.
Pientä syyllisyyttä tuntien täytyy myöntää, etten ole vielä kertaakaan tuntenut oikeastaan minkäänlaista koti-ikävää. Olen viime aikoina pohtinut tätä koti-ikäväaihetta useaan otteeseen ja voisinkin siitä joskus kirjoittaa ihan erikseen. Tuntuu, että olenkin täällä olessani ollut hyvin itsekäs, kun en ole tuntenut koti-ikävää tai pitänyt tarpeeksi yhteyttä Suomessa oleviin kavereihin ja perheeseen. Useasti olen vedonnut kiireeseen, joka on tottakai osa syy siihen miksen ole ehtinyt kaikkiin ottaa yhteyttä. Täytyy kuitenkin myöntää, että olen myös ehkä varsin tietoisesti halunnut olla itsekäs ja keskittyä ainakin näin aluksi tähän uuteen elämääni täällä, ilman että olen kokoajan sidoksissa elämääni Suomessa. Eli kärsivällisyyttä kaikki te, jotka olette kuumeisesti odottaneet viestejä tai puheluita, eiköhän niidenkin aika vielä koita.
Olipas jälleen kerran sekavia kuvia, tapahtumia ja ajatuksia mutta olkoon. Sekavuudesta syytän eilistä työtapaturmaa, jossa erinäisten sattumusten seurauksena imuroidessani löin takaraivoni niinkin vauhdikkaasti sänkyyn, että eilisen olotila oli hieman heikko ja sekava. Tänään olen tuntenut vielä etäistä pääkipua, joka saattaa toki olla kuviteltua mutta varmuuden vuoksi olen kuitenkin ottanut tänään hieman rennommin ja keskittynyt lepäämään, sekä tottakai asiaankuuluvasti ahmimaan muutaman levyn suklaata. Eiköhän tästä tällä selvitä.
-Noora
Pientä syyllisyyttä tuntien täytyy myöntää, etten ole vielä kertaakaan tuntenut oikeastaan minkäänlaista koti-ikävää. Olen viime aikoina pohtinut tätä koti-ikäväaihetta useaan otteeseen ja voisinkin siitä joskus kirjoittaa ihan erikseen. Tuntuu, että olenkin täällä olessani ollut hyvin itsekäs, kun en ole tuntenut koti-ikävää tai pitänyt tarpeeksi yhteyttä Suomessa oleviin kavereihin ja perheeseen. Useasti olen vedonnut kiireeseen, joka on tottakai osa syy siihen miksen ole ehtinyt kaikkiin ottaa yhteyttä. Täytyy kuitenkin myöntää, että olen myös ehkä varsin tietoisesti halunnut olla itsekäs ja keskittyä ainakin näin aluksi tähän uuteen elämääni täällä, ilman että olen kokoajan sidoksissa elämääni Suomessa. Eli kärsivällisyyttä kaikki te, jotka olette kuumeisesti odottaneet viestejä tai puheluita, eiköhän niidenkin aika vielä koita.
Olipas jälleen kerran sekavia kuvia, tapahtumia ja ajatuksia mutta olkoon. Sekavuudesta syytän eilistä työtapaturmaa, jossa erinäisten sattumusten seurauksena imuroidessani löin takaraivoni niinkin vauhdikkaasti sänkyyn, että eilisen olotila oli hieman heikko ja sekava. Tänään olen tuntenut vielä etäistä pääkipua, joka saattaa toki olla kuviteltua mutta varmuuden vuoksi olen kuitenkin ottanut tänään hieman rennommin ja keskittynyt lepäämään, sekä tottakai asiaankuuluvasti ahmimaan muutaman levyn suklaata. Eiköhän tästä tällä selvitä.
-Noora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti