Hetken hiljaiselon jälkeen ajattelin tulla päivittämään sosiaalisen elämäni tilaa myös tänne teidän luettavaksi. Muutama viikko sitten tosiaan taisin mainita täällä blogissa, että en ole vielä ulottanut uusien kavereiden metsästystä kattamaan Waltonin aluetta, vaan tyytynyt viikonloppuisin matkaamaan Lontooseen tapaamaan siellä tai vähän kauempana asuvia muita au paireja (tai vaihtoehtoisesti Suomesta tänne eksyneitä kavereita). Arkipäivien eristäytymiseni kuitenkin loppusi tylysti saatuani tietooni, että naapuritalossamme asustelee tsekkiläinen au pair Nikola. Nikolan johdatuksella suunnattiin pari viikkoa sitten keskustassa sijaitsevaan pubiin, jossa Waltonin ja naapurikaupungin au pairit yleensä perjantaisin tapaavat. Meidän lisäksi paikalle olikin saapunut aika lauma au paireja, joista suurin osa espanjalaisia tai italialaisia mutta mukaan mahtui porukkaa myös muun muassa Saksasta ja Ranskasta. Uusilta tuttavuuksilta olikin siis vaikea välttyä, vaikka paikoin kommunikointi olikin melko mahdotonta hädin tuskin välttävästi englantia puhuvien espanjalaisten ja italialaisten kanssa. Perjantain pubi-ilta tulee kuitenkin varmaan myös tästä edespäin olemaan säännöllinen perjantai-illan aktiviteetti mutta tämän lisäksi alueen au pairit kokoontuvat päivisin kahville, piknikille tai syömään yhdessä. Tällä hetkellä meidän au pair Whatsapp-ryhmässä on reilut 70 ihmistä eli ainakaan tekemisestä tai sosiaalisista kontakteista ei ole pulaa.
Naapurissa asustelevan Nikolan kanssa ollaan puolestaan aloitettu yhteislenkkeily arkipäivien
kidutukseksi ratoksi. Vasta suostuttuani ensimmäiselle lenkille Nikolan seuraksi, sain tietää, että vielä kaksi vuotta sitten tuleva lenkkiseurani pelasi Tsekkien naisten salibandymaajoukkueessa. Tässä vaiheessa ymmärsin olla melko hiljaa omasta ei-niin-menestyksekkäästä salibandyurastani. Ainiin ja mitä minä tein kaksi vuotta sitten? En tiedä mutta ainakaan sillä ei ollut mitään tekemistä maajoukkueen kanssa, eikä varmaan urheilun kanssa ylipäänsä. Muutama viikko tässä ollaan kuitenkin enemmän tai vähemmän yritetty raahata itsemme Thamesin rantaan aamulenkille. Urheilua yliopistossa opiskelleen ja muutenkin aika runsaasti minua hyväkuntoisemman entisen maajoukkuepelaajan loikkiessa gasellin askelin eteenpäin, minä yritän parhaani mukaan hinata itseäni perässä laahaavin askelin rahisevan hengityksen säestämänä. Selvittyäni hädin tuskin tajuissani takaisin kotipihalle, muistaa Nikola vielä huikata aidan yli, että muista venytellä niin jaksat huomenna paremmin. Tässä vaiheessa puhekykyni on jo täysin kadonnut ja viimeisillä voimillani tyydyn vain nyökkäämään samalla yrittäen päästä kotiovesta sisään pyörtymättä. Nikolan kadottua näkyvistä ja oven sulkeuduttua perässäni lahoan lattialle haukkomaan henkeä, josta aloitan hitaan raahautumisen kohti keittiötä ja siellä odottavaa kakkua tai suklaata. Toistettuani tämän saatanallisen rituaalin muutaman kerran viikossa, voinkin hyvällä mielellä keskittyä viikonloppuisin syömiseen ja juomiseen.
Ja tässä olikin teille taas erittäin mielenkiintoisia kuulumisia täältä Englannin maalta...Teksin pointti ei suinkaan ollut mainostaa aktivoitumistani lenkkipolulla, vaikka tekstistä ehkä sen kuvan saakin. Tarkoitus oli kertoa iloisesti yllättyneeni siitä, miten helposti olen onnistunut saamaan täältä uusia kavereita. Ennen lähtöäni tuskailin, että miten onnistun löytämään täältä kavereita, kun en edes käy koulua tai käy töissä kodin ulkopuolella. Tämä(kin) stressaus osoittautui kuitenkin aivan turhaksi. Vaikka en tosiaan joka päivä jaksa tai ehdi sännätä keskustaan kahvittelemaan, on kuitenkin kiva tietää, että myös arkipäivisin on ihmisiä, joita voin halutessani tavata.
Lisää aiheesta ja muita kuulumisia tulee taas varmaan parin viikon päästä...Nyt olen kuitenkin taas kerran myöhässä päivittäiseltä kidutustuokioltani, joten hauskaa viikon jatkoa ja palataan asiaan mikäli selviän hengissä kotiin.
Noora
